Tosiaan, blogini otsikko on minä, ja me. Mikä tämä lisäys on? Ketkä me?

Kuten kerroin ensimmäisessä, aiheena rakkaus ja kaikki sen alakäsitteet ovat mielestäni ihania, mielenkiintoisia ja siitä aion itsekin kirjoittaa aika paljon. Että jos lukijaa ei kiinnosta ollenkaan kuulla mitä omassa elämässäni tällä saralla tapahtuu, kehotan vaihtamaan sivua. Itselleni vaan aihe on niin jokapäiväinen, se vaivaa joka ainut hetki. Joko hyvällä, tai huonolla tavalla.

Meidän tarina alkoi tasan vuosi sitten. Edellisenä päivänä, kun seuraavana olin menossa elämäni ensimmäiselle vieraspelireissulle Jyväskylään. Ja kyllä, Ville oli lähdössä toki mukaan, hänelle se oli jo arkipäivää. Tyhmää kai, ehkä teinimäistä, mutta kommentilla IRC-galleriassa, oli ensimmäinen kontaktimme koskaan. Tästä niin jokapäiväisestä, arkisesta asiasta alkoi tähänastisen elämäni suurin muutos. Elämääni astui, silloin 18-vuotias, minua siis neljä vuotta vanhempi poika. Silloin ei tullut ajatelleeksi, kuinka paljon yksi kommentti voi muuttaa. En ollut ikinä kiinnittänyt häneen enempää huomiota missään, mitenkään, vaikka meitä yhdisti sama harrastus ja elämäntapa; Pelicans. Asuimme, ja asumme edelleen lähekkäin samalla alueella. Molemmat käymme matseissa ja tuohon aikaan kuljimme päivittäin samaa matkaa kouluihin. Vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon, hyvää sekä pahaa.

Tutustuimme, ystävystyimme nopeasti. Galleriasta meseen ja puhelinnumeroiden vaihtoon, puhumiseen livenä. Oli talvi, kävimme yhdessä luistelemassa, puhuttiin paljon mesessä, hyvin paljon. Kaikesta. Kävin Villen luona, hän ei koskaan meillä. Tietenkään, ikäero. Olimme hyvin hyvin läheisiä, enkä tosiaan tiedä missä vaiheessa ystävyys on muuttunut paljon enemmäksi. Missä ihmeen vaiheessa olen mennyt ihastumaan? ja enemmän, rakastumaan ensimmäisen kerran. Tarkoitus ei todellakaan missään vaiheessa ole ollut tämä, en ollut millää tapaa kiinnostunut enemmän kuin ystävänä. Mutta niin siinä kävi, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.

Nähtiin, katottiin yhdessä leffoja, makoiltiin lähekkäin, juteltiin kuin pari. Ei koskaan seurusteltu, se olis ollu liikaa, 14- ja 18-vuotias. Ei minulle, ikä ei ollu este. Mutta Villelle oli. Huonoja kokemuksia, pelkoa siitä mitä seurauksia tällä tulis olemaan. Ja ymmärrän, varmasti jokainen tilanteessani olis ymmärtäny että seurustelu ei sovi. Asia ei kuitenkaa haitannu, pidettii tää vaan meidän välisenä. Silti itse ainakin pidin juttua vakavana. Mutta jätkän ajatuksista en tiedä, mitä ne oli tuohon aikaan..? Sitten tuli kesäloma. Loma, josta piti tulla ihana, eli kaikkea muuta mitä se oli. Etäännyttiin, en todellakaan tiedä miten. Oli taukoja näkemisestä, puhumisesta. Porukat puuttu juttuun, kiels mua menemästä Villelle, pelkäs kai iän takia et tehää jotain sopimatonta, varsinkaa ku eivät jätkää tunne. Tavallaan ymmärrän, mutta suutuin oletettavasti. Kukapa ei, jos kielletään nuorta ja vahingossa rakastunutta menemästä sinne, missä kaikista mieluiten aikaansa viettäisi? Viimeinen tikki koko asiaan, sivilisääty muuttuu. Galleriasta mä sen huomasin, 'pientä säätöä'. Mitään ei sitten tästä asiasta ollu mulle puhunu?

Ja eikö tässä ole jo syytä suuttua sitten Villellekin? On. Olin pitkään kyllä hiljaa, mietin mitä tuun sanomaan. Mietin miten väärin se on tehny. En osannu kattoa koko asiaa samalla tavalla. Olin liian vihanen, mun tunteita oli loukattu pahasti. Silloin tuntu täysin siltä ku olis käytetty hyväks, leikitty vaan tunteilla. Mut koskaan en ollut Villestä saanut kuvaa, että se olis playeri, mies, joka leikkii mun tunteilla huvikseen. Mun maailmassa se oli herkkä, älykäs, huomioonottava ja hellä. Se ei koskaa tekis mulle pahaa, loukkais mua, vaan päinvastoin suojelis kaikelta pahalta. Kohtelis mua kun prinsessaa, niinku tähän asti. Mut hyvä vaihe, mun elämän täydellisimmät päivät, hetket, yksittäiset lauseet ja katseet, ne kaikki oli ohi nyt. Tuli päivä, ku ihan pahaa-aavistamattomana Ville kysy multa jotain ihan arkipäivästä, ja sit pamautin kaiken sille. Kaiken sen mikä mun sisällä kiehu. Pettymys, viha, katkeruus. Olin kakkonen. Liian nuori. Mut voidaan jättää tosta noin vaan, ilmottamatta. Se tuntu enemmän ku pahalle. Ja jätkää ei näyttäny hetkauttavan ollenkaan.

Oltiin me iästä puhuttu. Monesti. Että ei seurustella vielä. Odotetaan. Ville sano odottavansa, odottavansa et mä oon vähintääki kuustoista (sakkoraja). Ja sitte ei odota. Ottaa vaan toisen muijan, kun sukkia vaihtais. Muistan kun joskus tuona aikana näin sen uuden muijansa kanssa keskustassa. Ois varmaa voinu luulla, että katson murhaavasti tai vastaavaa, mutta ei. En voinu kattoo, ja puhkesin itkemää keskellä kauppakeskusta. Sen verran se sattu. Noina kahtena kuukautena tuli itkettyä enemmän ku koskaa aikasemmin.. Ne kuukaudet ku oltiin riidoissa on mulle nyt aika kaukaisia. En muista siitä ajasta paljon. Muistan vaan ettei pidetty minkäänlaista yhteyttä, ja mun elämä oli sekotettu pahasti. Koko tänä aikana Sonata Arctican Tallulah - kappale, meidän molempien yks lempibiisi, soi lukemattomia kertoja.

Seuraava vaihe oli; unohtaminen. Tai unohtamisen yrittäminen. Pitkä vähäpuheinen vaihe, ja lopulta riidasta alkanut hiljaisuus sai ajattelemaan elämää ilman Villeä. Luulin tosissani, että seurustelu jonkun toisen kanssa saisi mut unohtamaan. Kuukauden sitä kestikin, mutta sitten omatunto pakotti tekemään oikein. En pystynyt mitenkään leikkimään, esittämään pitäväni jostain toisesta, kun mielessäni oli joku aivan muu. Suhde alkoi, ja loppui nopeasti. Vaikka tein alunperin väärin, oli tästä tavallaan hyötyä. Tajusin kantapään kautta, etten osaa elää toisen kanssa. Mulla oli vain yksi. Joka ei enää ollut mun.. kaikki unelmat, meidän suunnitelmat, ne oli mennyttä. Mut kaiken ton sotkun aikana päätin, ettei se olis lopullista. Mä taistelisin loppuun asti. Odottamista olis vaan jäljellä, sweet sixteen olis vielä kaukana..Ja mikään ei olis varmaa, antaisko Ville mulle, meille, vielä mahdollisuuden?

Kahdella tapaa tärkee päivämäärä: 10.9. oli sinä aikana kun seurustelin, ja olin edelleen riidoissa Villen kanssa. Se oli kauan odotetun liigakauden starttaus Espoossa, jossa meillä oli jälleen pelimatka. Mä olin lähdössä. Niin oli Villekin. Matkalla tuli vaihdettua useita katseita. Ei puhuttu, ei istuttu lähekkäin tai mitään. Masensi kun pääsin kotiin, mut hyvin Villelle ominaiseen tapaan, viesti tuli yöllä. Heräsin siihen, kuten olin koko vuoden tottunut. Viesti oli aika katkera, viimenen lause: "säkin sitten löysit kaverin ittelles, et säkää vissii välittäny musta koskaan oikeesti...". Sinä yönä puhuttiin, ekan kerran moneen kuukauteen. Pyydettiin anteeks ja sovittiin, mutta ei meidän käyttäytyminen noin vaan enää palannu takasin siihen mitä se oli. Ei ole palannu edelleenkään.

Pikkuhiljaa tässä edetään. Matkaa siihen mitä meillä oli, on edelleen. Ja Villellä on tyttöystävä. Mutta odotan mun aikaa, oon odottanu jo lähestulkoon vuoden. Ja voin kertoa, et vaikka ikävä tappaa, ni odottaminen kiduttaa ja epävarmuus tekee hulluks. Tärkeitä asioita on puhuttu kyllä, Ville tietää mun tunteet sitä kohtaan. Ne tunteet, mitkä on vaan vahvistunu tän kaiken seurauksena. Rakastan just tuota miestä, just tollasena. Ihanana, jääräpäisenä, omalla tavallaan ujona ja herkkänä persoonana - vikoineen kaikkineen. Ne pari arvokasta keskustelua mitä on käyty riidan jälkeen, todistaa että oon ollu aina oikeessa. Ville on pahoillaan, että oli täysi asshole mua kohtaan, pyytäny anteeks monia kertoja. Nyt tilanne on vaan erilainen. Tyttöystävä on mukana kuviossa. Pilaamassa. Mutta me ollaan väleissä, kavereita. Tosin normaalia kavereide välistä meidän käyttäytyminen ei ole, eikä niin voi kai olettaakaan koskaan olevan. Koska sitä se ei ole. Mun sydän on viety, ja Villen sydän kuuluu suurimmalta osin jollekin toiselle, tällä hetkellä. Tuun vielä vallottamaan sen takasin, kunhan on mun aika. Kunhan saan mahdollisuuden. Kunhan Ville avaa sydämensä mulle, uudestaan.

 

Tän asian ajattelu on mulle jokapäivästä elämää. Tänään on yks tärkee päivä, tasan vuos kulunu tosta Jyväskylän reissusta, jossa puhuttiin ekan kerran livenä. Mun elämän paras, ja kamalin vuos on lopuillaan. Ens vuoden tapahtumia odotellessa. Mahdollisuutta odottaen. Villen sanoin: "sulla on aina paikka mun sydämessä, tulevaisuus näyttää omistatko sen kokonaan". Tulen omistamaan, jos saan mahdollisuuden siihen. Kulta, avaa sun sydämes mulle, ja anna mun näyttää, mitä sä menetät jos et anna mun, meidän, vielä yrittää.

Kirjotus alotettu 23:49, valmis 02:22