Kai se on niin, että odotus palkitaan (toivottavasti tämä ei jää ainoaksi kerraksi). Lomaa on jäjellä vielä kaksi päivää, mut koko vuoden alku on ollu lähes täydellinen. Tulee ihan viimevuos mieleen,

Ollaan käyty luistelemassa (pelaamassa jopa), ja mieshän on ajanu ja kuljettanu ja kuskannu mua vaikka kuinka paljon.. Jäälle, takas, lätkähallille..oon ihan yllättyny, pahasti puulla päähän lyöty kuinka se yhtäkkiä on taas tuollanen. Mesessä puhuttu toki paljon, sekin erikoista siihen nähden mihin oon tottunu. Vaikka ei kuulosta varmastikaan normaalia ihmeellisemmältä, ni siltä se tuntuu. Tätä mun elämä ois kuulunu olla koko viimevuos, mut eipä ollu. Tälläsenä sen kuuluis jatkua, mutta ei. 11.1 häämöttää uhkaavasti.

11.1 on päivä jolloin tuskin paljon hymyilyttää. Armeija. Puhelimet on tässä kohtaa aika laiha lohtu.. en tiedä millasia tuntemuksia tulee esiin vielä, mut tällä hetkellä kun asiaa ajattelen, tuntuu et edessä on aika harmaita aikoja. Peleissä ei ole samanlaista ku ennen, matkoilla ei ole samanlaista ku ennen. Ei ole syytä tulla koneelle, koska se josta mieluisimmin kuulisin, ei ole paikalla. Pelkkä ajatus, Ville on kaukana, saa ikävöimään. Toivon mukaan se on lyhin mahdollinen, 6kk kakku, ja kesällä kaikki olis taas kohdallaan.